Puhutaanpa tänään vähän kuolemasta.
Mulla ei oikein koskaan ole ollut mitkään hyvät välit mun isään, mutta silloin kun se yritti olla isää mulle, se oli hyvä isä.
Ja tästä ehkä johtuu, etten ole pitänyt lämpösiä välejä myöskään isän puolen sukuun. Lapsena joo, mutta ikää kun tuli lisää ja tajusi kaikki isäni teot ym, millainen hän oli ihmisen, sen jälkeen välini on viilentynyt sinne päähän.
Olen aina ajatellut ettem tuski itke kun isäni kuolee, tuskin menen hautajaisiin ja asia on ihan fine mulle...
Tätä pääsin todistamaan menneellä viikolla.
Sain kuulla viikko taakse päin pe-la yönä, että isäni on sairaalassa ja hänellä on keuhkosyöpä ja on tosi huonossa kunnossa. Menin ihan hämilleni ja en tiennyt sanoakko juu vai jaa.
Mietin asiaa, puhuin asiasta ja punnitsin vaihtoehtoa mennäkkö katsomaan häntä vai ei.
Taisin mä tiedon saatuani ahdistua ja sen myötä tuli muutama kyynelkin ja ajattelin isä se kuitenkin on.
Maanantai iltana päätin, että menen häntä katsomaan. No tiistai aamuna sain ''suruviestin'', että isä on kuollu. Hän ite oli päättänyt lopettaa lisähapen oton.
Ensin menin vaa vakavaksi ja vaisuksi. Aikani pohdittuani asiaa alkoi itku, etten enää koskaa saa mahdollisuutta nähdä häntä tai kysyä mitä minä hänelle merkitsin ja ajatteliko hän minua näinä vuosina laisinkaa.
Päivä meni eteenpäin ja kaikki tunteet muuttu vihaksi, epäreiluudeksi ja pettymykseksi. Se että mun isän syöpä todettiin jo keväällä, se että hän oli ollut sairaalassa jo jokusen aikaa on jätetty mulle kertomatta. Tosi väärin, ihan helvetin väärin, vaikka minä en ole ollut siihen sukuun niinkään yhteydessä, kertonut juuri mitään mun lapsista, niin ihanko tosi on ok olla kertomatta, että mun isä kuolee? Ei ainakaa mun mielestä ihan ok homma ole.
Mä itkin asiaa äidilleni, joka mua koitti sitten lohduttaa, että kyllä mun isä mua ajatteli ja olin sille tärkee, mutta hänen elämä nyt oli mitä oli.
Kuulin myös mun äidin puolen sukulaisilta kaikki noi tiedot milloin se syöpä todettiin, milloin isä on ollu sairaalassa ja miltä hän on näyttänyt ennen menehtymistään.
Jopa mun tädin mies isäni vanhoja kavereita oli käynyt sairaalassa häntä katsomassa, oikeesti mun tädin mies...
Mä olin sentää tytär ja mun olisi pitänyt tästä tietää.
Eli kun mä sain tietää asiasta, mulla oli 3 päivää aikaa tehä päätös menenkö vai en. Meidän isä tytär suhde ei ollut hääppöinen ja päätös oli vaikea ja kun sen tein, oli jo liian myöhäistä. En voinut kaiken jälkeen, mitä isäni on tehnyt niin vaa sillä sekunnilla rynnätä sairaalaan, en vain voinut. Entäs jos olisin tienyt asian jo keväällä? Kyllä silloin mulla olisi ollut aikaa miettiä ja mennä katsomaan isääni, edes kerran jopa useemmin.
Ja myös joku kysy '' no miksei se sun täti/kaveri/muu sukulainen joka tiesi niin kertonut sulle'' Noo kyllä mäkin olettasin jos kuulen että kaverin isä/äiti/koirankissankaima tekee kuolemaa, että se kaveri tietää siitä jo. Ja ei välttämättä ole kuumin puheen aihe kuoleva ihminen ja sen puheeksi ottaminen...
Mä koen tämän vääräksi, siis todella vääräksi... Asialle en enää mitään voi, en mitään. Nytten on vain mentävä eteenpäin ja muistelva sitä isää, jonka mä joskus edes pienen hetken tunsin.
-S
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti