tiistai 29. elokuuta 2017

Kun lapset nukkuu


Mitä meillä tapahtuu kun lapset nukkuu? 
Vauva aikana sanotaan aina '' nuku kun vauvakin nukkuu'' joo nukkusin toki, jos ei tarvisi syödä, käydä suihkussa, siivota kotia, pestä pyykkiä tai muita asioita mitä et tee kun vauva on hereillä. 

Lapset päiväunilla: 

Sillon meillä yleensä siivotaan alhaalla, tehään ruokaa, järjestellään muita asioita ja kesä aikaa pihahommia. Näin syksyn tullen ja koulun alettua mukaan on myös tullut tietty ne koulutehtävät. 
Joskus tosi harvoin pyhitän sen ajan itelleni ja silloin yleensä juon lämmintä kahvia rauhassa, syön lämmintä ruokaa ilman että joku kerjää koko ajan vieressä, katselen sarjoja/leffoja tai ihan vaan oon sohvannurkassa. Ja tietenki jos haluan treenata rauhassa ilman lapsia, niin täytyy sekin tehdä tässä välissä. 

Lapset yöunilla: 

Vihdoin kun ne kullannuput tuhisee sikeessä unessa alkaa taas kämpän järjestys aamua varten. Keittiön kaaoksen purkaminen, pyykkien kuivumaan pistämistä ja niitä koulutehtävien tekemistä. 
Pienen hetken saa olla rauhassa, kattoa sarjaa ja syödä, kun joutaa jo nukkumaan. Toki miehen kanssa vietetään iltasin keskenämme aikaa myös. 
Joskus myös ne treenit jää iltaan, on tosi ihanaa muutenki väsyneenä alkamaan miettimää mitä treenaa ja mitä jaksas vielä tehdäkkin. 

Kotiäidin täytyy aina miettiä hommansa lasten kautta. Mä olen miettinyt siivoukset juurikin sillain ettei lapset olisivat tiellä roikkumassa ja parkumassa imuria. 

Mitäs teillä tehdään kun lapset nukkuu? Siivotaanko? Ollaanko vaan vai mitä? 



-S 

lauantai 19. elokuuta 2017

Ihanan äkäinen nuori nainen

Nyt olis takana ensimmäinen viikko koulua ja sen huomasi eilen. Hermot meni ihan totaallisesti ihan pieneen asiaan. Huusin ja kirosin niin paljon meijän autossa äitilleni, että naapurin mieski kuuli sen ja tokas meille '' ihanan äkäinen nuori nainen''. Kaukana ihanasta, mutta ihanaa et joku ees ajatteli noin. :D 


Ei en huutanut ja kironnut lasteni kuullen tai lapsilleni, vaan äitille joka oli asiaan aivan syytön ja oli oikeastaan viestin tuoja asiasta. Suurimmat osat saivat mieheni ja veljeni. 

Tänäänki vähän vielä raivosin miehelleni samasta asiasta ja mieheni vanhemmat olivat paikalla ja hekin kattoivat, että johan on kiukkuinen akka. Äitinikin sanoi että ehkei toi koulu ollukkaan ihan sun juttus. 


Ehkä se väsymys paino hermoon ja se että joka ikistä lihasta särki, koska olin 3 päivää sitten alottanut jälleen kunnolla treenaamisen. Ehkä se asia josta vedin pultit oli just se asia mitä en siihen väsyneeseen perjantai iltaa olis tarvinut, tästä asiasta on siis ennenkin huudettu. 

Tänään olisi tarkoitus lähtee vähän viihteelle, kyllä luitte oikein. Vaikka olen äiti, niin kyllä minäkin viihteellä käyn ja tuuletan päätäni. 
Äitini ottaa kummatkin hiput yöks ekaa kertaa samaan aikaa, saa nähä kuinka sielä nukutaan. 
Saapahan vähän ajatuksia muualle ja jaksamista taas ensi viikkoon! 


Sellaset hermoromahtukset tällä kertaa. Entäs te, kuinka teillä menee hermot? Tarviiko olla pieni vai iso asia, että ne menee? Voisin uskoa etten ole ainut joka hermonsa joskus menettää :D ! 

-S 

tiistai 15. elokuuta 2017

Paluu arkeen

Kirjoitellaanpa ihan vain kuulumisia meijän arkeen. 


Me vietettiin lasten kanssa meijän loman vikoja päiviä mattopyykillä, tai no Jimi oli kyllä isänsä vanhemmilla hoidossa ja Jiri meidän mukana. 
Jiri kävi siinä samalla isänsä kanssa vähän uimassa ja me äitini kanssa pestiin mattoja. Se oli muuten harvinaisen kivaa puuhaa pitkästä aikaa!
Muuten viikonloppu sitten otettiin rennosti perheen kesken grillaten ja myrskyä odotellessa. 




Täällä Jämsässä se kauan varoitettu myrsky oli tosi laimea. Muutaman kerran ukkonen jyrähti vähän kovemmin ja salamoi. 
Me grillattiinki siinä samalla ja odotettiin milloin iskee oikein kunnolla, mutta sitten se meni ohi. 

Maanantaina eli eilen alkoi mulla koulu ja pojat lähti hoitoon. Poikien hoitopäivä meni muuten ihan ok, mutta kumpikaan ei ollut syönyt mitään koko päivänä. Tänään olivat jo syöneet ja päiväkin sujunut vähän paremmin. 

Mulla itelläni meni koulu päivät kanssa hyvin ja ihan mukavilla fiiliksillä puskutetaan eteenpäin! 



Meijän perhe palasi arkeen näin kahden vuoden jälkeen aika vaivattomasti. Helpottaa ehkä se että mies on lomalla, joten saa nähä mitä ensi viikko tulee olemaan, kun pojatki ovat pitempää päivää hoidossa. 

Mukavaa viikon jatkoa kaikille! 

-S 

maanantai 14. elokuuta 2017

Kun minusta tuli äiti 2

Kun minusta tuli äiti toisen kerran vuosi sitten. 
Kirjoittelen erikseen Jimin syntymätarinan tänne, joten en tähän ala kirjoittelee sen kummosempia synnytyksestä. 



Elokuun 14 päivä meidän perheeseen syntyi pienen pieni poika. Hän syntyi 2kk ennen aikojaan ja oli vähän reilu 2kiloinen kultahippu. 
Niinkuin veljensä tapaan,hänkin joutui vastasyntydeinen tarkkailu osastolle pienen kokonsa takia. 
Sielä me vanhemmat häntä hoidettiin ja vietettiin aikaamme. 



Hän oli sairaalassa noin kaksi viikkoa, jonka jälkeen meidän ja taysin sosiaali työntekijän kanssa alkoi kiista kotia pääsystä. En tiedä oliko hoitajilta jääny kirjaamatta, ettei me käyty häntä sielä katsomassa, kun oikeasti rampattiin sielä joka toinen päivä. Meistä toinen oli töissä ja toinen esikoisen kanssa, ei mitenkää rahkeet riittänyt käymään joka päivä melkein sadan kilometrin päässä. Lopulta saatiin kiistely loppuun ja poika kotia. Niin alkoi meidän kahden lapsen arki. 



Arki alkoi luistamaan hyvin, vaikka hän olikin paljon itkuisempi kuin veljensä mutta saimme silti suurimmaksi osaksi nukuttuakin ihan hyvin koko perhe. 
Poika kasvoi hurjaa vauhtia koko ajan ja nimenkin hän sai 15.9, niin hänestä tuli Jimi. 
Jimi on kehittynyt hurjaa vauhtia, koska kattoo niin paljon Jiristä mallia ja on menossa koko ajan toisen perässä. 

Vaikkei Jimi vielä kävele, niin kyllä järjestää kovaa vauhtia meille muutakin vahtimista. Milloin hän kiipeää sohvalle tai milloin hän on menossa pää edellä terassilta alas. 



Hän on pienestä alkanut kasvamaan ja voimistumaan. Välillä mietin voiko tämä olla sama poika jonka synnärillä syliini sain. Hän oli niin kovin pieni ja hentoinen. Nytten hän on maailman ihanin 1-vuotias poikanen, äidin ja isin kultahippu. 

Paljon onnea Jimi 1-vuotias! 

-S 


sunnuntai 13. elokuuta 2017

Minä äitinä

Puhutaanpa äiteydestä, tai siitä millainen äiti minä koen olevani. 

Äiteys on välillä rankkaa, siis ihan helvetin rankkaa. Kun on hoidettavana lapset,koti,ruuan teko ja kaikki muu mitä päivän aikana tulee vastaan, voi sitä päivän päätteeksi huokasta helpotuksesta kun ne lapset vihdoin nukkuu. 

Ei sillä että vaihtasin lapsiani mihinkää tai että ajattelisin '' ei olisi ikinä pitänyt hankkia lapsia'' en ikinä pahoinpitelis lapsiani, vaikka olisin kuinka väsynyt, silloin pyydän apua. Enkä ole koko kahden vuoden aikana ollutkaan niin väsynyt, etten jaksaisi itse lapsiani hoitaa. En sitä sano ettei sitä saisi olla väsynyt ja onhan se ymmärrettävää, että lasten kanssa väsyy.



Nytten kun esikoinen alkaa olemaan siinä iässä, että koettelee rajojaan ja tekee kaikkee mitä ei välttämättä tarvis tehä, pyrin pitämään kuria. En oo mikään kukkahattutäti, ettei mitään saa tehdä, vaan esimerkkinä ettei pikku veljeä saa lyödä/purra, ettei paperia syödä, ettei pöydälle kiipeäminen ole suotavaa ja näitä kyllä riittää.. 

Mä annan lapsijeni syödä karkkia,sipsiä ja juoda mehua tai joskus limsaa, kuhan se pysyy kohtuuden rajoissa. Samoin jos me aikuiset syödään pitsaa,hampparia tai muuta niin sanottua roskaruokaa, saaat lapsetkin maistaa ja esikoinen on saanut jo oman aterian Hesburgerista. Se on meille ok, kun se ei ole joka päiväistä. 


Rakastan mun kahta pientä riiviötä ja kerron sen heille päivittäin. Vaikka äiti joskus saattaa nostaa ääntäänsä, mun lapset tietävät, ettei äiti pahaa tarkoita. Meillä on välillä sellanen meteli, että on pakko korottaa ääntä että saa taloon hiljasuuden. 

Jokainen äiti on erilainen, jokainen tekee miten ite parhaaksi näkee, eikä kukaan ole oikeutettu moittimaan toisen äiteyttä. Jokainen varmasti ajattelee lapsensa parhaaksi asiat. 

Minä itse pyrin olemaan rento äiti, en jäkätä joka asiasta ja annan lasteni kokeilla ja tehdä. Sitten jos alkaa touhut näyttämään vaaralliselta tai muuten ei soveliaalta puutun asiaan. Pyrin kasvattamaan lapsiani rakkaudella, mutta täytyy se kurikin olla, ei se lapsi tottele jos vain taputtelee päätä ja sanoo ''hyvähyvä''. Kurilla en muuten tarkoita väkivaltaa, vaan esimerkkinä vaikka jos Jiri heittelee legoja/palikoita päin ihmisiä/veljeensä päin otan mä silloin takavarikkoon heitetyt lelut. 


Jokaiset vanhemmat ovat erilaisia ja jokainen tekee niinkuin itse parhaaksi näkee. Mä olen tälläinen äiti ja koen olevani hyvä äiti omille hipuilleni. Meillä on lasten isän kanssa onneksi samanlainen kasvatus tapa. Kumpikaan ei kato mitä tahansa sormien läpi, ainut että mies pitää enemmän kuria ja mä lepsun asioista enempi, johtuen ehkä siitä koska olen näiden kanssa ympäri vuorokauden ja joskus on vaan pakko joustaa jossain asioissa. 

Muistakaa kaikki äidit ja isät, että olette parhaita mahdollisia vanhempia omille lapsillenne! 

xoxo: S 

sunnuntai 6. elokuuta 2017

On mullakin tunteet, on mullakin sydän

Heiiiii! 
Puhutaanpa tänään vähän kuolemasta.



Mulla ei oikein koskaan ole ollut mitkään hyvät välit mun isään, mutta silloin kun se yritti olla isää mulle, se oli hyvä isä. 
Ja tästä ehkä johtuu, etten ole pitänyt lämpösiä välejä myöskään isän puolen sukuun. Lapsena joo, mutta ikää kun tuli lisää ja tajusi kaikki isäni teot ym, millainen hän oli ihmisen, sen jälkeen välini on viilentynyt sinne päähän. 

Olen aina ajatellut ettem tuski itke kun isäni kuolee, tuskin menen hautajaisiin ja asia on ihan fine mulle... 
Tätä pääsin todistamaan menneellä viikolla. 

Sain kuulla viikko taakse päin pe-la yönä, että isäni on sairaalassa ja hänellä on keuhkosyöpä ja on tosi huonossa kunnossa. Menin ihan hämilleni ja en tiennyt sanoakko juu vai jaa. 
Mietin asiaa, puhuin asiasta ja punnitsin vaihtoehtoa mennäkkö katsomaan häntä vai ei. 
Taisin mä tiedon saatuani ahdistua ja sen myötä tuli muutama kyynelkin ja ajattelin isä se kuitenkin on. 

Maanantai iltana päätin, että menen häntä katsomaan. No tiistai aamuna sain ''suruviestin'', että isä on kuollu. Hän ite oli päättänyt lopettaa lisähapen oton. 

Ensin menin vaa vakavaksi ja vaisuksi. Aikani pohdittuani asiaa alkoi itku, etten enää koskaa saa mahdollisuutta nähdä häntä tai kysyä mitä minä hänelle merkitsin ja ajatteliko hän minua näinä vuosina laisinkaa. 

Päivä meni eteenpäin ja kaikki tunteet muuttu vihaksi, epäreiluudeksi ja pettymykseksi. Se että mun isän syöpä todettiin jo keväällä, se että hän oli ollut sairaalassa jo jokusen aikaa on jätetty mulle kertomatta. Tosi väärin, ihan helvetin väärin, vaikka minä en ole ollut siihen sukuun niinkään yhteydessä, kertonut juuri mitään mun lapsista, niin ihanko tosi on ok olla kertomatta, että mun isä kuolee? Ei ainakaa mun mielestä ihan ok homma ole. 

Mä itkin asiaa äidilleni, joka mua koitti sitten lohduttaa, että kyllä mun isä mua ajatteli ja olin sille tärkee, mutta hänen elämä nyt oli mitä oli.
Kuulin myös mun äidin puolen sukulaisilta kaikki noi tiedot milloin se syöpä todettiin, milloin isä on ollu sairaalassa ja miltä hän on näyttänyt ennen menehtymistään. 
Jopa mun tädin mies isäni vanhoja kavereita oli käynyt sairaalassa häntä katsomassa, oikeesti mun tädin mies... 
Mä olin sentää tytär ja mun olisi pitänyt tästä tietää. 

Eli kun mä sain tietää asiasta, mulla oli 3 päivää aikaa tehä päätös menenkö vai en. Meidän isä tytär suhde ei ollut hääppöinen ja päätös oli vaikea ja kun sen tein, oli jo liian myöhäistä. En voinut kaiken jälkeen, mitä isäni on tehnyt niin vaa sillä sekunnilla rynnätä sairaalaan, en vain voinut. Entäs jos olisin tienyt asian jo keväällä? Kyllä silloin mulla olisi ollut aikaa miettiä ja mennä katsomaan isääni, edes kerran jopa useemmin. 

Ja myös joku kysy '' no miksei se sun täti/kaveri/muu sukulainen joka tiesi niin kertonut sulle'' Noo kyllä mäkin olettasin jos kuulen että kaverin isä/äiti/koirankissankaima tekee kuolemaa, että se kaveri tietää siitä jo. Ja ei välttämättä ole kuumin puheen aihe kuoleva ihminen ja sen puheeksi ottaminen... 

Mä koen tämän vääräksi, siis todella vääräksi... Asialle en enää mitään voi, en mitään. Nytten on vain mentävä eteenpäin ja muistelva sitä isää, jonka mä joskus edes pienen hetken tunsin. 

-S 

lauantai 5. elokuuta 2017

En tiennyt olevani raskaana 2

Heippa, tänään jatketaan viime postauksen aihetta.




























Me siis vauvan kanssa päädyttin todella kovaa vauhtia ambulanssilla Tayssiin. Sielä minut vietiin synnytyssaliin ja vauva meni suorinta tietä vastasyntyneiden teho-osastolle. 
Synnytyssalissa mua tutkittiin ja tarkkailtiin. Olin varmaa shokissa koska tärisin 4 viltin alla kuin hullu.
Jossain vaiheessa mulle tultii kertomaan että vauvalla on kaikki hyvin ja hän on poika. 

Pääsin katsomaan häntä ja voi kuinka suloinen hän oli. En kovin kauaa jaksanut siinä olla ja kätilökin oli sitä mieltä, että äkkiä sänkyy lepäämään. Raskausmyrkytys kuitenki vielä oli päällä ja lepo oli tärkeetä ja lääkitys.
Sain onneks ihan oman yhden hengen huoneen, koska ei olisi ollut mukavaa katsella muiden vauva onnea, kun oma oli teho-hoidossa ja lisäksi siksi että tilanne oli niin sekava, että sain miettiä asioita rauhassa. 


























Seuraavana päivänä lauantaina tuli mun mies ja äiti katsomaan minua ja vauvaa. Mieheni näki oman poikansa ensimmäistä kertaa. Oma oloni alkoi olemaan jo jotenki parempi, ei enään pyöryttänyt kun nousi ylös ja kun lähti liikkeelle. 



Sunnuntaina tuli mies ja miehen äiti katsomaan meitä. Silloin sain tämän nyytin ekan kerran syliin ja olihan se ihan älyttömän hieno hetki ja voi kuinka toinen oli pieni. 
Hän oli 1,8kg syntyessään ja 48cm pitkä 

Maanantaina pääsin puhumaan mieheni kanssa Taysin sosiaalityöntekijälle tapahtuneesta. Hän vakuutteli mulle etten ole ensimmäin enkä varmasti viimeinen joka ei tiedä odottavansa lasta. Kätilöt sanoi myös samoin ja lisäksi etten ole ensimmäinen ja tuskin viimeinen joka synnyttää kotia, mulle vaan tapahtu kummatkin. 
Taysin kriisi sairaanhoitaja jututti myös meitä tapahtuneesta. 
Multa kysyttiin haluanko pitää tämän lapsen ja tottakai halusin, vaikken häntä osannut odottaa meidän elämään. En olisi voinut edes kuvitella, että antaisin hänet pois, kuitenki mun oma lapsi. 

Jiri oli syntyessään hyvin pieni, eli hän joutui olemaan sairaalassa noin 2 viikkoa syntymänsä jälkeen. Sillä välin kerkesimme laittaa kotia vauvaa varten ja olemaan hänen luonaan niin paljon kun pystyttiin. 
Olimme jopa ottaneet potilassairaalasta huoneen viikoksi, mutta yllättäen kahden yön jälkeen meille ilmoitettiin, että poika pääsee kotia. 

Hän pääsi kotia terveenä ja kotona hän oli hyvin tyytyväinen vauva, äidin ja isin pieni aarre. 

Ajattelin, että jospa kirjoittelisin erikseen keskosuudesta ja tosta raskausmyrkytyksestä. Niistä kysellään aika usein kysymyksiä. 

Ja jos jollekkin tulee jotain kysyttävää aiheesta, niin saa ja pitää kysyä! Vastailen ilomielin! 

-S